It’s just that by itself that is not enough to keep me fit — or feeling well enough. This seems to be the case for everyone.

How much is enough?

For those wanting to lose weight, a study in 2009 shows that the amount of exercise needed is in the range of 200-300 minutes a week. As 50 minutes sessions this means five times a week: as 42 minute sessions, it’s six.

For many this poses a challenge, with our lifestyle become more and more hectic all the time. We can work around this by focusing on what happens around these sessions.

50 minutes of intensive training (such as going to the gym, bodypump or yoga class, for example) in an otherwise sedentary lifestyle is not as effective as that same training session in a somewhat active lifestyle.

An “active lifestyle” may not seem doable for everyone, but what if we have a motivator? What if we get actual data of how active we are outside the gym or yoga class?

Turn it on

Both smartphone apps and heart rate monitors need a bit of preparation to get them going. The app needs to be started, claiming the device’s screen: the heart rate monitor requires you to put the strap on and start it. In other words, we are giving them the go-signal, telling us and them that we’re starting to exercise.

This limits them somewhat, pushing them to “move with a purpose” category. In other words, they tend to suck for tracking our daily life.

Realizing this, a few companies have rolled out various fitness devices, designed to improve and track our overall activity. This has created a whole new category of wearable gadgets.

Wearable trackers

Nike's FuelBand is worn on the wrist, for sale in Europe early summer 2012.

Jawbone Up, Nike FuelBand and FitBit are examples of wearable fitness gadgets. All of them work towards the same goal: they track your daily life automatically, and collect their findings to a service for you to browse later on.

Essentially these devices are enhanced step-meters, with accelerometers to help them deduce what’s happening. Their key lies both in their automation and the services they are tied to.

These kinds of trackers you just put on: the FuelBand and Up go to your wrist and FitBit goes just about anywhere (according to sales material, women tend to wear it on their bra). There are no power buttons for starting. You just go ahead with your day, and the thing tracks everything. On FitBit and FuelBand you can easily check your progress by pushing a button: boh have a screen which shows you statistics.

Fitbit is a small, clip-on type of device.

The collected data is uploaded to the relevant service, each unique according to the device. Some of these services can be interlinked with other services, such as FourSquare or Facebook.

The result is a non-intrusive device which turns our entire day into an exercise, instead of just that 50 minute spurt. Easy to use, as they need no actions from us to actually work.

To my mind, these are exactly the sort of devices that benefit those who have a hard time being active enough during their daily lives. When faced with pure data, the facts become undeniable.

The Jawbone Up has had a rocky road, with the first batch of devices not living up to promises. Both the Up and FitBit can also track your sleep, while the Nike FuelBand focuses almost purely on activity.

The FuelBand is not yet available here, but I managed to get a FitBit few weeks ago. I’ll write more detailed post about it later.

Cyber fitness of yesterday

A few years ago, I read an article with the headline “Cyber fitness”. It described top-of-the-line health gadget, being essentially a wrist-worn heart rate monitor with some inbuilt intelligence to build you a personal training regime. The article touched on the topics of whether a device can replace a personal trainer, and how a piece of electronics can influence one’s motivation.

Polar's FT80 is still one of the top of the line models sold today

The device was Polar FT80, and I bought one immediately after reading the article. I have been using it ever since to track my heart rate and calorie burn for swimming, walking, running, cycling and the gym.

Most people consider a heart rate monitor as a nice, nifty gadget. To many athletes it is a must, and for anybody it gives a huge amount of data about their workout. Couple that with GPS in outdoor sports, and you get a track on a map, together with your heart rate. You can literally see that during the third kilometer, while climbing that hill, your heart rate was around 180 and that you burnt a total of 400 kcal. It even transfers this data to Polar’s web service, for me to browse through later on.

Polar’s idea was spot on, but the execution fails in a few key aspects. With smartphones and connected devices showing us more and more about capabilities and possibilities each day, my FT80 seems like an aging piece of machinery. Why?

The reason would be transparency. I don’t remember to sync the data from my monitor often enough, so mostly what my exercises reside behind this small glass attached to my wrist. Hard to navigate, hard to see and hard to use.

There is only one way to get my data out, and that is to sync it to Polar’s website which only logs my exercises and knows nothing more of me or my life. Sure, there are tools for me to input my weight, mood and so on, but the entire thing on my wrist feels disconnected from my reality.

My Polar is ok, but it already is years behind of what a smartphone can do. Or could do.

Against the clever solutions of today

Mothership Software's Kinetic GPS is prime example of fitness smartphone app

Now, consider a premium health application on a smartphone. Most who have used one know that they can

• Store vast amounts of information,
• Present things in an engaging and useful way,
• Use the phone’s GPS if necessary and
• connect and upload data to various services.

A smartphone app, when designed right, provides you with a lot of possibilities. At least a lot more than a small piece of electronics wrapped to your wrist, singled out for one thing. The applications can also be designed for one thing, and they tend to cost just a few euros compared to premium hr-monitor’s price tag of hundreds.

It is true that you also need a smartphone. But then again, I have one already. So do you, probably.

I tend to take my phone everywhere I go, also for workouts. My key driver for this used to be music and connectivity, but now applications and measurements tend to take the first place.

My point is that even though hr-monitors are small, durable and single-minded, they are losing to smart devices and applications due their lack of flexibility and connectivity. The devices and applications are more flexible, and provide more with less money. Their logic includes connectivity and updates, sharing and tweaking. To survive, heart rate monitors and fitness computers need to evolve to incorporate some of these traits.

This is why I’m not considering replacing my FT80 with a more recent training computer. I believe I can solve most of this with smartphones, apps and less obtrusive devices.

There are many key factors here, one of which I can touch briefly in this context.

Have a heart

The most often excluded feature from the applications is heart rate monitoring. The existing hr-monitors of today rely on sensors attached to straps around your chest, which communicate with the wrist unit using each manufacturer’s own specifications – mostly this is a radio frequency. Everyone who has used one knows that one manufacturer’s heart rate straps do not function with other brands.

This is, of course, one good example of needed standards. It has also been the sole reason I’m using my Polar at all, as until this spring I have been unable to ditch it. I’m  accustomed to tracking my heart rate, after all.

Polar H7 connects to smart devices via Bluetooth 4

During the last year, a few brands have released smartphone-compatible heart straps. They connect to your phone, and deliver the hr-data to an application capable of understanding it. I bought a Polar H7, which communicates with my iPhone and my trusty old FT80. While I have no trouble connecting or using it to my phone, there’s currently only one app that can utilize it – CardioMapper – and from the user interface point of view, it’s horrible.

As soon as more applications learn to utilize this, my FT80 will become almost obsolete. I will still use it for swimming, but with a bit of frustration. You see, I have to then remember to type all the data someplace else.

This started in 2007, with the realization that if I don’t do something, my life will be considerably shorter and more painful and difficult than I ever imagined. All because I didn’t really know what to do, and refused to see the facts for myself.

I had been living in an illusion, where long nights out and smoking in chain caused problems to everyone else except me. I was overweight, I solved that by thinking that really is ok to have a bit of extra – and by removing most of the mirrors from my apartment. I ran out of breath when running to the bus. My back had started hurting more or less frequently.

My driver in 2007 was motivation, just the realization that I need and want to do something about this. My previous attempts had all failed for mostly one reason: I knew that I should do something, but wasn’t really motivated at all.

Giving up is easy

I do believe that motivation is mandatory in getting fit, especially if you’re starting from the bottom like I had to. If you only reason that you should lose weight, any changes won’t be permanent. You’ll go on a diet, look for an easy way out. Something that has results, like, two weeks from now.

Every time I started exercising, I inevitably gave up after a month or two. With the most typical excuses – “I don’t really have the time, my life’s too busy anyway”, “I used to be really active so underneath all this I’m actually in good shape” – I retreated back home, to nurse my pains after starting too hard. Then I usually got sick, and that was the end of that period of exercising. I noticed that physically active people made me a bit uncomfortable.

I hated any kind of exercising because I felt uncomfortable during it. And I realized that my current way of life had brought me to this point.

Looking back, the worst of the excuses was “I don’t need any help with this”. Most of us do, actually.

Find someone

I hired a personal trainer. It took everything I had in terms of money, mental health and guts. When I started working out with someone who actually knew what to do, I became painfully aware how little I knew about my body, health or eating habits.

I thought I was just in bad shape, but realized that was just the tip of the iceberg. I also didn’t know how and what to eat, so I ate everything and whenever I wanted. I didn’t know how much energy there was in alcohol, and that you shouldn’t exercise if you have a hangover. I didn’t know that I would have to exercise 3-5 times a week just to stay in shape. I didn’t know how or why to stretch after exercising.

Turns out I didn’t know much about my body, and I was 32 years old.

The worst part seemed to be that all these changes would be permanent. There would be no three or four month period, after which I could return to my “normal life”.

This would be my normal life. The old one had led me to a point where I actually needed a new one.

Most of these things were taught to me by a person who’d been fit all his life. When I told him after a particularly difficult workout that he has no idea how I feel, he responded “You’re right, I don’t. I’ve never been fat like you, and I’ve never been in such a bad shape.” This was the one of the worst things anyone ever said to me.

Later that evening I realized that he was actually first person in a long while who was really honest with me. Instead of quitting I went back for more.

Last December I agreed to help a friend of mine with similar problems. Ever since then I’ve been coaching this person about the same things I’ve gone through. Occasionally it’s like looking into my own past.

So what now?

It’s been five years, and the changes are enormous. Almost everything has changed, from the shape of my body to my energy levels at work, the quality of my sleep and my ability to cope with stress. I’ve lost some weight, gained some weight, learnt that I can ride a bike for 60 kilometers in one go and that I hate swimming butterfly stroke.

I’ve also learned that I feel really good after a thorough workout. I’ve gone from zero to five workouts a week. My entire life has been turned upside down.

One thing remains unchanged. Ever since the start I seem to need a project or a goal every year. Now that the snow has melted it’s time to get the bike out again. I’ve managed to get some excess weight again, and it’s time to lose it.

Because of my work I’m interested in achieving this assisted by services such as Runkeeper, Dailymile or HeiaHeia, various iPhone apps and with semi-intelligent wearables such as Fitbit or Nike’s Fuelband. I’ll be writing thoughts about the project here, with more or less frequent updates concentrating what I went up with and why, and how these services, devices and applications work in real life.

I blogged the first period in 2008, the one with losing weight. I did it anonymously, being self-conscious about failing and my friends and colleagues knowing about my project. You can still find it by doing a little digging.

Everyone knows that the current way ebooks work is based on their respective ecosystems. Amazon has it’s own devices and formats, Barnes & Noble’s theirs and so on. All service provides struggle with their user experience, from purchase via the delivery to the actual use. As all the players keep on developing the user experience of their own platform, things evolve and little by little the users — us, the readers — get the benefit in the form of new and improved user interfaces.

One thing has been lost in this process, however. Something we’re used to in other digital formats already.

On a computer, there are several programs for any given purpose. For instance, I can store my pictures in a program of my choosing (such as iPhoto or Lightroom), and it doesn’t discriminate whether the pictures were took with this or that camera.

As we move onto handheld devices, we usually adopt the given program on that device for some purpose, for instance the Photos application on an iPad is a convenient way to display photos stored on it. We usually only seek to replace it only if that program is buggy, lacking in features and/or has a crap interface. So the well designed programs prosper, and via different application stores there’s always an alternative to this and that need. So on these devices we usually do have a choice, as well. I’m happy with the Photos application, as it handles all the photos in the way I want.

Now, enter the ebook market with their own ecosystems and DRM-protected formats. I’ll use my iPad as an example.

A book bought from Amazon is stored within the Kindle application, which only displays content bought from Amazon, wrapping them into Amazon’s view of user experience. Next to it there’s Apple’s own iBooks, which — of course — stores content bought via the iTunes Store, subject to Apple’s own design.

Then there are applications from smaller vendors, typically serving local & translated literature. I’ve got the Finnish Elisa Kirja and Suomalainen installed, which all function in their own way. And let’s not forget general readers for a variety of formats, such as Bluefire, GoodReader and Bookman.

So that’s seven different applications for books on my device. Guess if I can transfer a book from one application to another? Of course not, in most cases.

The fun part begins when I try to remember where a certain book is. At this point I have a total of about 100 purchased ebooks, all scattered among the different applications. Based on what? The ecosystem which sold me the book in the first place.

It is the desire of all the ebook vendors to keep us loyal and buying books just from them. As the volume of the books increases, our library management gets really annoying. Only because everyone wants to have an application of their own.

I haven’t organized my music collection based on where I bought the records, and the same is true for both the original discs as well as the file versions. The bookshelves in my home are not ordered by places I bought the books from, but on my tablet I’m forced to order them this way.

Is it so hard to try and come up with a unified solution, one window which would handle all the formats? Usability begins with understanding the user: I just want to browse my content. The same way I can browse my music, my videos, my photos, my email and so on. I want something labeled Books, for instance.

Itsestään selvästi ensimmäinen ero laitteiden välillä on niiden koko . Kindle on pokkarin kokoinen, ja se ei paina juuri sellaista enempää — 240 grammaa, itse asiassa. iPad painaa yli kolminkertaisesti (vanhempi 780g ja uudempi 610g) enemmän, ja vastaa kooltaan miltei A4-arkkia. Kindlellä lukiessa laitteen näppärään kokoon on helppo ihastua. Pientä läpyskää jaksaa vaivatta pidellä pitkän aikaa.

Kokoero laitteiden välillä on tuntuva. Sama pätee painoon.

Ero on samanlainen kuin isoissa ja pienissä kirjoissa, siihen tottuu ja etsii itselleen mukavimman asennon pidellä laitetta. En ole kokenut iPadin painoa häiritsevänä tekijänä. Koko on kuitenkin vain yksi aspekti. Suurimmat erot liittyvät ruutuun ja käyttökokemukseen.

Se kuuluisa näyttö

Kindlen näyttö on mattapintainen ja hätkähdyttävän tarkka: lukiessa unohtaa helposti, ettei kyseessä olekaan paperille painettu teos. Näytössä ei ole taustavaloa, joten lukeminen vaatii samanlaisia olosuhteita kuin tavallinen kirjakin. Se on myös mustavalkoinen.

Näyttö perustuu E Ink –teknologiaan, jossa ruudun pisteet käännetään päälle tai pois sivun lataamisen yhteydessä. Tämä tarkoittaa, että laite ei käytä lainkaan virtaa sivun esittämiseen vaan pelkästään sen kääntämiseen. Käyttäjälle tämä näkyy huikeana akkukestona. Olen ladannut Kindlen kerran, ja luettuani sillä muutaman viikon aikana kaksi kirjaa akku näyttää kuluneen noin viidenneksen. Ominaispiirteenä laite hakee näytölle mainoksen, kun sen sulkee. Sen esittäminen kun ei käytä lainkaan virtaa.

Näyttöjen erilaisuus tulee nopeasti ilmi. Kindlen ruudun reunassa näkyvät sivunkääntöpainikkeet.

IPadin näyttö sen sijaan on tietokoneista tuttu LCD-ruutu.  Se on lasilla peitetty, taustavalaistu, värillinen ja säädettävissä ympäristön vaatimusten mukaan: hämärässä lukeminen onnistuu helposti. Kuulostaa hienolta, mutta lukemiseen näyttö on joillekin hieman hankala sen luonteen vuoksi. Moni vertaa sitä tietokoneen näytöltä lukemiseen (mikä on osittain totta ja osittain ei – profiilinsa ansiosta iPad on tietokoneen näyttöä mukautuvaisempi lukijan asentoihin, etäisyyteen ja ergonomiaan). Luonteensa ja heijastavuutensa vuoksi iPadin kanssa suora auringonpaiste on myös ongelma.

Käyttökokemus

Kosketusnäyttöjen aikakaudella Kindlen näyttöä haluaisi intuitiivisesti hipelöidä, mutta laitteen käyttö tapahtuu pelkästään painikkeilla. Sivun kääntö tapahtuu laitteen molemmissa reunoissa olevilla isoilla painikkeilla. Laitteen muodon huomioon ottaen tämä on juuri se kohta, josta lukiessa haluaisi pitää kiinni ja josta siihen mielellään myös tarttuu. Virhepainalluksia tulee, ja laite vaihtaa silloin tällöin sivuja vahingossa.

Toinen vaihtoehto on pitää laitetta kiinni sen alareunasta, mutta tällöin tulee helposti paineltua sen alareunan peittävää näppäimistöä, ja näin esim. siirrettyä itsensä päävalikkoon Home-näppäimellä kesken lukemisen.

Eroja omiin tottumuksiin löytää tietty aina, eikä kaikkien laitteiden tarvitse tietenkään toimia samalla tavoin. Tästä huolimatta Kindlessä käyttöön liittyvät ominaisuudet häiritsevät hieman.

IPadin Kindle-sovellus on pitkälle hiottu, ja käyttää iPadin käyttötavan ominaisuuksia oikealla tavalla hyväkseen. Kirkkauden, taustavärin ja fonttikoon säädöt ovat helppoja, samoin kuin niinkin arkiset asiat kuten sivun vaihtaminen. Esimerkiksi Elisa Kirja –sovelluksessa on pieniä käyttökömmähdyksiä, joita Kindle-sovelluksesta ei löydy. Pienistä asioista muodostuu iso kokonaisuus.

Amazonin hampaissa

Monelle Kindlen tärkein aspekti on juuri sen kirjamaisuus, ja sen käyttöliittymän puutteista huolimatta sitä on helppo rakastaa. Kindle on monotasking-laite: väline, joka keskittyy yhteen asiaan. Lukemiseen se on erinomainen hankinta, eikä kovin kalliskaan.

Kindlen pääasia on sen sidonnaisuus Amazonin ekosysteemiin. Sillä luetut kirjat (ja lehdet) haetaan Amazonin valikoimasta, eikä suomenkielisiä vaihtoehtoja juuri näy. Jos oma lukeminen tapahtuu pääosin englanniksi, niin tämä tuskin haittaa: Jos taas kaipaa uusinta käännöskirjallisuutta, niin katse on käännettävä muualle.

Kindle on nerokas ratkaisu niille, jotka haluavat lukea kirjansa silmille ystävälliseltä ja levolliselta ruudulta ja hyväksyvät sen, että muut asiat hoidetaan toisin. IPad on ympäristönä tietty erilainen, ja sen minkä se lukijana Kindlelle häviää se saa takaisin monipuolisuutena. On käyttäjän omista tarpeista arvostuksista kiinni, mitkä ominaisuudet painavat vaakakupissa.

Kummalla tahansa luettaessa pääsee hyvin käsiksi E-kirjojen hyviin puoliin. Kuten esimerkiksi siihen, että lukemista voi jatkaa siitä mihin jäi, vaikka laite välillä vaihtuisikin — pisimmälle luettu -kohta haetaan joka opuksesta aina näppärästi verkosta.

Sama palvelu kolmessa eri laitteessa. Kuva (c) 2011 Visualavid.net

Responsiivinen vai mukautuva?

Ensinnäkin semantiikkaa. Englanniksi suunnittelutavan nimi on responsive design, mutta Daniel Koskisen blogimerkinnän keskustelu herätti ajatuksia, ja puhun itsekin mieluummin mukautuvasta kuin responsiivisesta suunnittelusta.

Hyvin tiivistetysti mukautuvuus on verkkosivujen skaalausta näyttölaitteen tai selainikkunan leveyden mukaan. Tämä ei kuitenkaan ole sitä perinteistä skaalausta, jossa pisimmät rivit muuttuvat lukukelvottomiksi leveillä ikkunoilla tai näytöillä, vaan sivujen sisältöä ja asettelua voidaan muuttaa lennosta.

Tämän kirjoituksen tarkoitus on tarkoitus käsitellä aihetta kolmesta keskeisestä näkökulmasta: siitä, mitä tekniikka tarkoittaa käyttäjille, asiakkaille ja suunnittelijoille.

Mukautuvan suunnittelun vaikutus esitystapaan

Teksti voidaan pitää hyvin luettavana, sillä tekniikassa tekstiosien leveys on täysin suunnittelijoiden hallittavissa. Kuvat voidaan esittää isompina isoilla ruuduilla ja pienempinä mobiililaitteille, tai niiden esitettävä versio voidaan vaihtaa ruudun koosta riippuen (vaikkapa Filament Groupin tekniikalla). Kolumnien ja sivun elementtien kokoa, paikkaa ja muotoa voidaan vaihtaa lennosta parhaiten selaimen tai näyttölaitteen kokoon soveltuvaksi.

Mukautuvuus tekee verkkopalvelujen erilliset mobiilimoottorit osittain tarpeettomiksi, sillä se on osa verkkopalvelun HTML-rakennetta eikä erillinen palvelun mobiiliversio. Se on siis muoto, joka reagoi käyttäjän tapaan käyttää sivustoa. Se nojaa HTML5-koodaukseen, ja sellaisena vaatii ajanmukaisen selaimen ja/tai laitteen toimiakseen odotetusti.

Tämä sivu on mukautuva: voit testata sen toimimista pienentämällä selainikkunaasi hitaasti aina lähes postimerkin kokoiseksi saakka, ja tarkkailemalla sivun elementtien muutoksia.

Mitä mukautuvuus tarkoittaa käyttäjille?

Suurin lupaus on tietty sisällön käyttökelpoisuus annetuissa ympäristöissä. Oikein suunniteltu mukautuva verkkopalvelu skaalautuu täyttämään työkoneen ison ruudun, ja kun myöhemmin samaa sisältöä kahlaa mobiililaitteen pieneltä ruudulta niin sen muoto on juuri sille optimoitu.

Käyttäjille mukautuvuus on läpinäkyvyyttä. Se ei vaadi erillisiä kikkoja toimiakseen vaan se on automaattisesti läsnä, juuri laitteeseen sopivassa koossa.

Sisällön priorisointi

Mukautuvuus antaa myös mahdollisuuden räätälöidä ja priorisoida näytettävää sisältöä. Otetaan esimerkiksi kuvitteellisen ravintolan verkkopalvelu:

Pöytäkoneiden ja läppärien näytöiltä käy kauniisti ilmi ravintolan historia ja luonne, isot kuvat sisustuksesta pääsevät oikeuksiinsa ja interaktiivinen menu näyttää annosten kuvan hiiren liikkeen myötä.

Sama sivu mobiililaitteella katsottuna näyttää ensimmäisenä sivuna ravintolan yhteystiedot pienen kartan kanssa, puhelinnumero mahdollistaa suoran soittamisen ravintolaan. Menu on selkeä ja helppolukuinen, mutta jättää pöytäversion interaktiivisuuden sikseen.

Esimerkissä vaikutetaan sisällön järjestykseen ja esittämistapaan. Joitakin sisältöjä voidaan jättää käytettävyyden vuoksi tietyistä ympäristöistä kokonaan pois.

Mitä mukautuvuus tarkoittaa asiakkaillesi?

Kun aiheesta on maalailtu yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, niin on syytä arvioida myös mukautuvan suunnittelun implikaatioita niille, joille sellaista tehdään – siis asiakkaille, joille digitoimistot, osaavat suunnittelijat ja mainostoimistot niitä myyvät mm. ylläolevilla lupauksilla.

Kustannukset

Mukautuva suunnittelu voi tulla huomattavasti tavanomaista suunnittelua kalliimmaksi. Käytän muotoa “voi tulla” tässä tarkoituksella, sillä asia riippuu useasta tekijästä. Siitä, onko suunnitteleva taho tottunut suunnittelemaan tällaisia palveluja sekä visuaalisesti että rakenteellisesti. Siitä, onko palvelun rakentamisesta vastaava taho tottunut HTML5-muotoon ja mukautuvan muodon käyttöön omassa työssään. Siitä, puhuvatko nämä kaksi tahoa ongelmitta samaa kieltä keskenään.

Mitä sitten on huomattavasti kalliimpi? Suunnittelutyön visuaalisiin ja käyttöliittymällisiin osiin varattava aika todennäköisesti kasvaa karkeasti noin 50% tavanomaisesta, toteuttamisen nousetessa varovaisemmin noin 30%. Kaikki riippuu siitä, kuinka rutinoitunut yhteistyökumppanisi on.

Huomisen tekniikkaa

Sangen uutena tekniikkana mukautuvuus verkkopalvelussa tarkoittaa digitaalisessa etulinjassa olemista. Se myös tarkoittaa, että oikein suunniteltuna sillä toteutetut verkkopalvelut ovat käyttökelpoisia pidempään. HTML uudistuu melko hitaasti muihin verkon teknologioihin nähden.

Asiakkaille tämä tarkoittaa niiden tarpeiden ymmärtämistä, jolla mukautuvuuteen lähdetään: pelkkä lupaus uusimmasta tekniikasta on väärä tapa lähestyä asiaa. Me palvelujen suunnittelun parissa viihtyvät teemme viimeisintä huutoa mielellämme, mutta maksumiehenä ei saa olla pelkkä halu tehdä uusinta uutta.

Asiakkaan tarpeiden tulee ohjata suunnittelua, mutta suunnittelijoiden osata ja uskaltaa tarjota parhaiten soveltuvia tekniikoita. Jos näiden kahden keskiössä responsiivisuus on toimiva ratkaisu, niin hienoa.

Mitä mukautuvuus tarkoittaa suunnittelijoille?

Yllä lukee sangen monessa kohdassa suunniteltu ja oikein suunniteltu. Suurin paino mukautuvuuden oikeassa toteutumisessa on tietty osaavilla suunnittelijoilla, joille tekniikka tuo uusia vaatimuksia mukanaan.

Käyttöliittymäsuunnittelun puolella mukautuvat layoutit vaativat tekniikan ymmärtämistä aiempaa perinpohjaisemmin. Rautalankamalleissa pitää ymmärtää aiempaa enemmän kolumniajattelusta ja grideistä sekä skaalauksesta. Käyttökuvaukset sekä ohjeistukset vaativat enemmän aikaa, ja toisin kuin intuitio sanoisi niin ohjeistuksia ei kannata jakaa jokaiselle laitteelle erikseen vaan pitää yhdessä. Varaudu piirtämään jokaisesta keskeisestä näkymästä malli jokaiselle halutulle muodolle.

Visuaalisen suunnittelun puolella muutoksen painoarvo on valtava. Kuten Marquetten artikkelista voi huomata, voidaan kuvia myös rajata ja kaventaa uudelleen sivun leveyden muuttuessa.

Tämä on kuitenkin pientä verrattuna siihen määrään perehtymistä ja ymmärtämistä, mitä käyttöliittymägrafiikoiden käytöksen muutokset vaativat: Aiemmin staattiset elementit voivat liikkua ja muuttaa muotoaan, eikä ongelmaa voi oikein kiertää tekemällä jokaisesta näkymästä useampaa viimeisteltyä versiota – ihan budjetti- ja resurssisyistä.

Takavuosien “ei voida tehdä tätä helposti” -kommentit teknikoilta tulevat jälleen tutuksi. Perehdy prosentuaalisiin kolumneihin ja grideihin, jos haluat helpottaa HTML-taittajan työtä projektin aikana.

Teknisen suunnittelun ja toteutuksen puolella muutokset työhön ovat tietty selkeät. Mukautuvuus tarkoittaa sekä hyvää HTML:n hallintaa että kykyä suunnitella eteenpäin niin, että kokonaisuus pysyy jatkuvasti kasassa.

Ottamalla progressiinen suunnittelu mukaan saadaan palvelu pysymään kunnossa myös vanhemmilla laitteilla, mutta vaatimukset ymmärryksestä kasvavat entisestään.

Teknisellä puolella vastaan tulee myös palvelujen painon kasvu. Mobiililaitteet ovat heikommalla suorituskyvyllään ja usein rajoitetummalla nopeudellaan altavastaajina, ja näille siirretään helposti liikaa dataa pureskeltavaksi. Vaikka asian pitäisi olla kaikkien suunnittelijoiden mielessä, niin vastuu jää helposti teknikon harteille. Helpoin tapa kiertää tätä on olla proaktiivinen jo projektin alkuvaiheessa, ja saada kaikki huomioimaan asia.

Lopuksi

Jokaista tässä mainittua kohtaa voisi avata reilusti enemmän, sillä paljon jää vielä kirjoittamatta. Keskeisimmät huomiot tulivat kuitenkin mainittua, ja on kiinnostavaa seurata mihin paikalliset suunnittelijat ja toteutukset tässä venyvät.

On myös muistettava, että HTML5 lupaa paljon muutakin kuin mukautuvuutta. Sen semanttinen rakenne tarjoaa uusia tapoja jäsennellä rakennetta, ja tämä muodostaa osittain uudenlaisen pohjan suunnittelulle.

Muutossa yhdistyi monta asiaa, lähinnä tarve konsolidoida omia julkaisemisen mahdollisuuksia ja tuoda joitakin asioita yhteen. Samalla muoto muuttui responsiiviseksi. Teemaksi valikoi Elmastudion Bugis, jota muokkasin hieman ja toin Typekitin mukaan. Visuaalisia muutoksia saattaa jatkossa tulla hieman, mutta ne tuskin keskeyttävät blogin toimintaa.

Hakukonevinkkelistä muutosta pitäisi olla tietysti kauhuissaan, sillä omalla nimellä olevat domainit näkyvät lähtökohtaisesti paremmin ja yhdistyvät minuun helpommin. Kyllä, mutta pidän keskeisempänä yksinkertaistamista ja asioiden keskittämistä. Virtamieli on ollut olemassa jo hyvän tovin, ja koen sen enemmän omakseni kuin jussihermunen.net ikinä oli. Näkyvyys ja muut asiat tulevat ajan myötä.

Wien, kesä 2011

There is a theory which states that if ever anybody discovers exactly what the Universe is for and why it is here, it will instantly disappear and be replaced by something even more bizarre and inexplicable. There is another theory which states that this has already happened.

Douglas Adams

Ostin ensimmäisen e-kirjani Kindle-sovelluksen avulla. Sovellus on siis väylä Amazonin Kindlelle suunnattuun kirjavarastoon, ja käsittää sellaisena yli 400 000 kirjaa.

Itse ostokokemus oli helppo, kunhan Amazon-tunnus on luotu etukäteen. Selasin kirjoja laitteen näytöltä, kunnes löysin Science Fiction -osastolta Charles Strossin The Fuller Memorandumin. Stross kirjoittaa Laundy Laundry-sarjassaan kepeää ja oivaltavaa kauhusatiiria demonien ja tietotekniikan yhteiselosta, joka ajatuksena sopi digitaaliseen lukulaitteeseen. Klikkasin kirjan nimeä, kirjauduin sisään Amazoniin ja hetkeä myöhemmin kirjan kansi komeili iPadin ruudulla.

Lukiessa näkymä kääntyy automaattisesti laitteen pitotavan mukaisesti vaaka- tai pystysuoraan, sivua käännetään koskettamalla näytön vasenta (taaksepäin) tai oikeaa (eteenpäin) reunaa. Tekstin kokoa voi muuttaa, samoin kuin tekstin ja taustan väritystä paremmin soveltuvaksi hämärässä tai kirkkaassa valaistuksessa lukemiseen.

Perinteinen, tavallinen kirja tarjoaa suurimman osan näistä kaikista tavoista luonnostaan: sitä voi pitää lähempänä tai kauempana, ja valaistusta voi useimmiten itse säätää haluamakseen. Kirja on myös useimmiten runsaasti kevyempi — iPadin paino tuntuu lukiessa pidemmän päälle rasittavalta, ja laite on miltei pakko tukea johonkin.

Vaikka lukeminen on miellyttävää, yllättävän monta pientä aistimusta jää puuttumaan. E-kirjan vahvuus on tietenkin aivan muissa asioissa.

Luettaessa ylä- ja alareunassa olevat kontrollit katoavat, jättäen pelkän tekstin.

E-kirjojen sisällöstä voi tietenkin tehdä hakuja. Tekstiä voi korostaa, ja korostetut kohdat listata erikseen. Toinen tekninen piirre on sanakirjan käyttö: sanan valitseminen avaa ruudun alalaitaan sen määritelmän sanakirjasta, mikä madaltanee monen kynnystä lukea vieraskielisiä tekstejä. Amazonin sovellus tuuppaa viimeisimmän lukukohdan verkkoon, ja näin lukemista voi jatkaa millä tahansa Kindle-yhteensopivalla laitteella siitä kohdasta, mihin viimeksi jäi.

Keskeisimmäksi hyödyksi minulle nousee sama kuin digitaalisessa musiikissa. Kirjan mukana kantaminen ei lisää laitteen painoa, ja lukulaitteisiin mahtuu niitä tarvittaessa tuhansittain. Isotkaan kirjat eivät paina olkalaukussa tai matkatavaroissa sen enempää kuin muutenkin mukaan lähtevä laite. Näin kesken olevat tarinat ovat siellä missä minäkin.

Ne eivät vie tilaa hyllystä, tai vaadi uutta sellaista kun niitä on paljon. Niiden sivuja ei voi tahria, eikä niihin voi kirjoittaa omistuskirjoitusta. Niitä ei voi lainata, ja niiden tuhoutuessa laitteen rikkoutumisen myötä voi uuden ladata veloituksetta. En tiedä, voiko digitaalista kirjahyllyä jättää perinnöksi jollekulle.

E-kirjan kiro tiivistyy siihen, mitä minulle sattui Fuller Memorandumin viimeisimmillä sivuilla. Tarina vei mennessään, ja sain odottaa sen loppuhuipennusta kymmenen minuuttia, tuijottaen akun loppumiseen kuolleen laitteen ruutua.

EDIT: Typoja