Musiikkikeskus

Digitaalisen musiikin kotikäyttö askarruttaa edelleen useita. Oman musiikkikeskukseni toimintalogiikan miettimiseen purkaminen auki tännekin saattaa ilahduttaa samansuuntaisia ratkaisuja miettivää. Kyse on siis siitä, millaisilla ratkaisuilla hallitsen häviöttömään muotoon purettua musiikkikirjastoa, ja miten ääni päätyy stereoihin saakka ilman suurta kikkailua. Tai aina päällä olevaa tietokonetta.

(more…)

Read More

Rammstein, Hartwall Areena

Saksalainen industrialbändi Rammstein konsertoi eilen täydelle talolle Itä-Pasilassa. Yhtyeen jo muutaman kerran nähneenä odotin keikkaa ristiriitaisin tuntein, sillä jokainen show on ollut aina hyppäys edellistä huikeampiin lava-akteihin.

Rammstein on keikalla sekoitus sirkusta ja musiikkia, ja eilinen repäisy huikein näkemistäni. Pyrotekniikan, valojen ja käsikirjoitettujen tapahtumien sekoituksesta on vaikea nostaa parasta esimerkkiä, mutta vaikkapa Itävältalaispedofiilista kertovan kappaleen hitaassa alussa lavan valaisivat vihreät laserit. Kun kappale lähti käyntiin ja valot rävähtivät päälle, niin jokainen valonsäde paljastui tulevan ilmassa roikkuvan lapsinuken otsasta. Kappaleen lopussa nuket räjähtivät yksi kerrallaan musiikin tahdissa.

Makaaberia, mutta hyvää. Ja varmasti jotakuta ärsyttävää – Valko-Venäjä on antanut yhtyeelle porttikiellon, sisällön ollessa mitä on.

Rammstein on kuin oman alansa Esa Saarinen. Popularisoiden omaa kenttäänsä se on monelle ensimmäinen tuttavuus genressään, mutta alaa paremmin tuntevalle harrastajalle se jää helposti liian kevyeksi ja populistiseksi.  Muitakin industrial-bändejä on, mutta harva ottaa yleisönsä tuolla laajuudella kuin herrat saksalaiset. Feuer frei!

Read More

Heligoland

Taannoin joku lehti tiivisti Massive Attackin kummallista kulttimainetta nauttivaksi bändiksi, jolla on tietty sädekehä huolimatta siitä, että lähes 20-vuotiseen uraan on mahtunut vain viisi studioalbumia. Ostin Blue Linesin tenavana muutama vuosi sen ilmestymisen jälkeen, ja sittemmin jokainen noista viidestä on tullut ostettua. Mezzanine on edelleen minulle viime vuosikymmenen hienoin levy, ja vakiokamaa varsinkin hifistelyyn.

Sitten on tämä Heligoland. Tämä tuore albumi.

Alkupään raidoista jää käteen sekava tunne, että suosikkibändi on nyt kuulkaa ottanut ja kajahtanut. Hetkittäin tunnelma on niin poppia ettei tiedä, miten päin levyä pitelisi. Kappaleita Babel ja Psyche kuunnellessa tuntuu, kuin The Cranberries olisi naitettu Portisheadille ja lopputulokset miksattu rakastan ihan kaikkia vaikka ne kuoleekin lopuksi -tripillä. On outo tunne tajuta, että joku kestosuosikki muuttuu ja kasvaa, niin kuin taannoinen Helsingin keikka osoitti. Koko levyn luonne on paljon enemmän musiikillinen ja kokemuksellinen kuin mitä tätä edeltävä 100th Window antoi odottaa.

Levyn viimeinen raita on kuitenkin ihan taattua Massive Attackia, ja kummajainen muiden kappaleiden melankolisen äänitrippailun joukossa. Atlas Air veti minut hiljaiseksi, ja kuuntelin raidan viisi kertaa peräkkäin varmistuakseni siitä, että levyllä on yksi helposti avautuva helmi. Sellainen kappale, jonka voi kuunnella ihan omasta mielihyvästä tai jonka voi soittaa bändiä tuntemattomalle esimerkkinä.

Sellainen kappale, jota voi tanssia keittiössä pienesti heiluen.

Read More

Miksi ambient on musiikkia

Vaikka kirjoitankin musiikista harvoin, se soi käytännössä aina. Syy ei ole niinkään lievän tinnitukseni ja sitä kautta tarvittavan taustamusiikin, vaan ihan pelkän äänimaton. Olen tottunut siihen, että musiikki soi: tarvitsen sitä myös tietyn tyyppisiin mielialoihin ja tilanteisiin. Kukapa ei. Musiikki on universaali pahe. Koska en katso televisiota, täyttää musiikki senkin tilan ja ajan kauniisti. Se on läsnä miltei aina, lukemisesta ja työskentelystä venyttelyyn ja sen keskittyneeseen kuunteluun.

Viime vuosina olen juuri tuota äänimattoajattelua vasten huomannut hurahtaneeni ambientiin. Pitkät, usein vain muutamalla koukulla varustetut hidastempoiset kappaleet tasoittavat kaikkea sitä hektisyyttä mitä päiviin kertyy.

Muutamakin ihminen on vuosien varrella kritisoinut koko musiikkityyliä sanoen, ettei se oikeastaan ole musiikkia. Tai on, mutta vain hissiin sopivaa. Tai että kaikki siinä oleva on jo tehty klassisella puolella. Tai että se on liian tylsää ollakseen oikeasti kuunneltavaa. Tai että miltei jokainen kappale kuulostaa samalta. Tartun tähän viimeksi mainittuun, sillä muut ovat enemmän tai vähemmän makuasioita.

Jokaisessa teoksessa – sävellyksessä, tekstissä, koreografiassa, maalauksessakin – on oma rytminsä, jota ilman se jäisi torsoksi. Ilman kehittelyä kohti tiettyä pistettä se ei olisi mitään. Jotkut pitävät pitkäkestoisista, hyvin kirjoitetuista kirjoista, ja joillekin Joycen Odysseus on mahdotonta luettavaa. Silti kaikki ovat samaa mieltä siitä, että Odysseus on romaani.

Ambient onnistuu klassisen musiikin tavoin välittämään minulle tunteita paljon lyyrisiä kappaleita selvemmin. Katja Ståhl taisi joskus kysyä “Kun lauletaan hevosesta, niin täytyykö samalla näyttää hevosen kuvaa?“. Se summaa minusta hyvin sen jonkin, jota ambientista löydän ja saan.

Kun sanottu puuttuu, viestin muodostaa kokemistaan tunnetiloista. Viime päivinä bussin ikkunan läpi nähty kaupunki on muuttunut surumieliseksi ja hieman eteeriseksi elokuvaksi, kun jokin kappale on maalannut arkisetkin asiat hidastetuksi utopiaksi. Yhä useammin ambient-levyistä tulee hyvällä tavalla haikea olo.

Viime päivät korvissani on soinut miltei jatkuvasti Aes Dana, ystävän tipautettua muutaman levyn lainaksi. Jos ei karsasta konemusiikkia tai äänimaisematrippailua, kannattaa kokeilla sen lisäksi vaikkapa Carbon Based Lifeformsia tai Biosphereä.

Read More

Musiikkiarkiston digitointi

Keväällä alkanut siirtyminen cd-levyistä kokonaan digitaaliseen levyhyllyyn alkaa olla loppusuoralla. Takana on viikkojen pituinen arkistointiprojekti, jonka aikana noin 700 cd-levyä siirtyi kokonaan tietokoneelle, josta ne sitten päätyvät stereoiden lisäksi iPodeihin ja muihin härveleihin.

Musiikkitiedostojen kanssa kun on tullut sählättyä jo pitkään, niin ajattelin digitoinnin aluksi varmistella kaikki mahdolliset kulmat jotta asioita ei tarvitsisi tehdä useampaan kertaan. Tämä tarkoitti levyjen luettelointia samalla kun ne kävivät koneella digitoitumassa. Vakuutusyhtiötä varten levyistä tarvitaan kuitenkin lista, ja mikäli jotain sitten todella käy niin ilman sellaista listaa monia levyjä unohtaisi joka tapauksessa niitä pelkästä muistista kaivellessaan.

Käytännössä digitointia tuli tehtyä epäsäännöllisesti muutama tunti kerrallaan. Pino levyjä tietokoneen luo, sitten syötetään levyjä vuorotellen XLD-ohjelmalle joka puristaa niistä häviöttömiä, cd-tasoisia tiedostoja. Jokaisen levyn yhteydessä piti tarkistaa sen tiedot (levyn nimi, artisti, julkaisuvuosi jne.) kohdilleen, joskin nämä tulivat yhdeksässä tapauksessa kymmenestä automaattisesti verkosta oikein. Useiden levyjen kansitaide piti metsästää erikseen, mutta nämäkin löytyivät kohtuullisesti verkosta pienellä googlettelulla.

Digitoinnin lomassa levyt pystyi samalla luetteloimaan Delicious Libraryyn, luettelointisoftaan josta sitten tuo lista vakuutusyhtiöllekin aikanaan lähtee. Ja helppohan tuota listaa on ylläpitää ja käyttää myöhemminkin – sama softa kun kertoo kenelle levyjä tulikaan lainattua.

Lopputuloksena koneella on nyt hieman runsas 200 gigatavua musiikkia. Sen verran työläs tuo projekti kuitenkin on ollut, etten ryhtyisi siihen uudelleen: kirjaston säännöllinen varmuuskopiointi on pakollista mikäli haluaa mielenrauhansa.

Projektin myötä myös laadukas cd-soittimeni siirtyy kokonaan pois laitehyllystä, joka tuntuu jotenkin hassulta näin vanhakantaisen levynhalaajan vinkkelistä. Totuus on kuitenkin se, että musiikkipalvelimen keväisen käyttöönoton jälkeen sitä ei ole tullut käytettyä kertaakaan. Silläkin on todennäköisesti jo ostaja, mutta katsotaan mitä tapahtuu.

Read More

Musiikin saavutettavuus

Minulla on ystäviä, jotka ovat edelleen pähkinöinä LP-levyistä. Hiljan eräs heistä näytti kahvilassa uusinta ostostaan, Depeche Moden tuoretta levyä vinyylinä. Sen sisällä oli myös sama levy cd-muodossa. Kääntelin isoa kantta käsissäni ja ihaillessani mietin, mitä sellaista vinyyleissä on joka saa tietynlaiset musiikkia kuuntelevat ihmiset pysymään niissä?

Vinyylien hyvistä ja huonoista puolista on kirjoitettu maailman sivu. Se pitää kääntää käsin, ja mikäli haluaa kuunnella sen tietyn kappaleen niin neula pitää käsin viedä juuri oikeaan kohtaan. LP-levyissä on vinyylifiilien mukaan CD-levyä dynaamisempi ääni, joka välittyy kuulijalle äänen lämpimyytenä, rikkaampana tunnelmana ja tietynlaisena läsnäolona. Levyissä olevat pienet rasahdukset kuuluvat samaan kategoriaan kuin konserttisalissa tai keikalla olevat hälyäänet: joku yskii, joku rapistelee tai tuuli puhaltaa. Musiikista pystyy silti nauttimaan, ja monelle ne kuuluvat asiaan.

Omistan kaksi LP-levyä, jotka molemmat ostin kannatuksena ystävien bändeille. Kumpaakaan en ole koskaan päässyt kuuntelemaan, sillä en ole koskaan omistanut LP-soitinta. Olen toki kuullut noita levyjä bileissä sekä ystävien luona, joten ne eivät ole vieraita. Ostin ensimmäiset CD:ni 20 vuotta takaperin, ja sittemmin olen kuunnellut huomattavaa määrää erilaisia laitteistoja erilaisissa yhteyksissä, niin omassa kodissani kuin muuallakin. Ja vaikka kuinka haluaisinkin ylistää LP-levyjä, en millään pysty. Minusta ne ovat muinaisjäänteitä.

On nerokasta, että musiikkia saa nykyään niin monessa eri muodossa. IPod-aikakautena musiikki ei rajoitu laukussa olevaan levyyn, jonka kuuntelu odottaa kotona vaan sen saattaa ostaa ratikassa istuessaan ja aloittaa kuuntelun seuraavalla pysäkillä. Yhä useammassa taskussa on laite, joihin mahtuu helposti isompikin musiikkikirjasto. Samaan aikaan Spotify on esitellyt (jenkeille tutun Pandoran jalanjäljissä) konseptin, jossa kuukausimaksua vastaan voit kuunnella alati kasvavaa määrää musiikkia. Voit siis kuunnella lähes mitä tahansa mieleesi juolahtavaa kappaletta välittömästi, kunhan sinulla on verkkoyhteys. Äänenlaatu on mitä on, mutta riittää useimmille: keskeistä on musiikki ja sen saatavuus.

Audiofiileille vaihtoehtoja ovat käytännössä ainoastaan CD ja LP, ennen kuin isot verkkokaupat alkavat tarjoamaan pakkaamattomia musiikkitiedostoja. Kaikki muut vaihtoehdot – verkosta ostetut musiikkitiedostot, Spotifyt ja muut – ovat pois pelistä niiden äänenlaadun vuoksi. Vaikka eroa ei entuudestaan tuntemattoman levyn kanssa kuulisikaan, useimmille riittää tieto siitä että puute on ylipäätään olemassa tiedoston rakenteesta johtuen. Jotkin yksittäiset artistit (Nine Inch Nails ja Radiohead tulevat mieleen) tarjoavat musiikkiaan myös FLAC-tiedostoina joka täyttää kultakorvienkin tarpeet, mutta näitä pioneereja on vähän.

Pohjaan LP-ymmärtämättömyyteni tähän helppokäyttöisyyteen. Musiikissa nykyään puhuu myös helppokäyttöisyys ja vaivattomuus, se miten helpoilla keinoilla se saadaan nykyään mukaan ja osaksi arkea: siis tavallaan musiikin saavutettavuus. CD-levyä markkinoitiin aikoinaan samalla argumentilla suhteessa LP-levyyn.

Siirryin hiljan kokonaan digitaaliseen toistoon, jossa stereoilta käsin kuunnellaan tietokoneen musiikkivarastoa langattoman verkon avulla. Tämä toi mukanaan uuden askeleen helppoudessa: sen lisäksi että mikä tahansa hyllyssä oleva levy tai kappale on vain kaukosäätimen napin painalluksen päässä (tai musiikkikirjastoni soitettavissa mistä tahansa missä minulla on verkkoyhteys), pystyy musiikkia kuuntelemaan genreittäin, vuosittain, artisteittain – miten päin tahansa. Konemainen logiikka ja lajittelu tuo mukanaan ratkaisuja, joiden eteen olisi aiemmin kyykistelty levyhyllyn edessä tunti jos toinenkin. CD-levystä on otettu askel eteenpäin.

LP-levyissä on samaa viehätystä ja patinaa kuin kirjoissa tai vanhoissa tavoissa: niissä on kiireettömyyttä ja hienostuneisuutta, joka varmasti vetoaa moneen. Moni vanha äänite on saatavilla vain LP:nä, ja sitäkin kautta soitin puolustaa paikkaansa. Näen siinä kuitenkin samaa analogiaa kuin käsin kirjoittamisessa: käsin kirjoittamisessa on hienoutta, mutta melko nopeasti se hienous karisee epäkäytännöllisyyteen.

Saman digitaalisen keskellä en oikein osaa ottaa usein kuultua esine- tai räpläysanalogiaakaan (“Haluan sen kannen jota hypistellä”) kovin vakavasti. Keskeistä on kuitenkin musiikki, muodossa missä hyvänsä. LP:t eivät kuitenkaan enää kuulu tähän aikakauteen, tai siihen samaan rytmiin jonka digitaalisuus on tuonut tullessaan.

Read More

Burial – Untrue

Burial - UntrueElektronisen musiikin ilmaisun tapa saanut uusia muotoja aina ajan kuvan mukaan. Kraftwerkin ja Art of Noisen kaltaiset omintakeisen ilmaisun pioneerit toivat ilmaisun voimaa konemusiikkiin.

Silloin tällöin kohdalle osuu sellainen levy, joka tuntuu kaikin puolin häkellyttävän tuoreelta, jossa jo läpikäytyyn genreen puhalletaan uutta ja onnistunutta otetta.

Untrue maalailee brittiläistä äänimaisemaa vailla traditionaalisempaa jumputusta tai tarkkaa tanssibiittiä. Korrekti genre on mitä ilmeisimmin dubstep. Levyn ilmaisu on jossakin ambientin, tanssimusiikin ja tunnelmoinnin välimaastossa, ja luo onnistuneen kuvan sateisesta kaupungista, menetyistä ihmissuhteista, pienien tapahtumien öistä ja henkilökohtaisista kokemuksista.

Rytmit ovat omanlaisiaan, ja niiden pääpaino tuntuu olevan nimenomaan tunnelmien maalailussa eikä suoranaisessa tarttuvuudessa. Untrue on musiikkia suremiseen ja yksilöllisiin hetkiin.

Tämä levy ei tarjoile akustisen ilmaisun ystäville juuri mitään, eikä tunnu kumartavan muita totuuksia kuin ihan omiaan. Burial onkin kokonaan yhden miehen koneprojekti. Julkisuudelta piilossa pysyvä brittiartisti on Wikipedian mukaan napannut jo muutaman palkinnonkin.

Akustisessa mielessä Untrue on kiinnostavaa kuunneltavaa. Pitkälle tuotetun levyn tilantuntu on hyvä ja paikoitellen loistavakin, joskin olisin odottanut bassopäähän vähän enemmän rypistystä. Hifistit saanevat tästä irti paljonkin, jos musiikki toimii omalla kohdalla.

Hyvä lisä levyhyllyyn. Jos se olisi kategorioiden mukaan järjestetty, tämä löytyisi kohdasta Musiikkia omiin hetkiin.

Read More