Usability limbo for professionals

Fjord’s trends review outlines one major shift, which has been ongoing for quite some time. Access is the new ownership means that people have been comfortable with subscription based services for some time, and are letting go of physical ownership of things.

Why buy CDs when you can have Spotify? Why buy movies when you can have Netflix? Why own a car when you can pay for a car club membership and have access to one when needed?

This shift to services has caused an unseen shift in paradigms, as well. The pro user is no longer the king, which is a major thing. In fact, professional users are in an somewhat of an usability limbo. I’ll use music, photography and movies as examples.

(more…)

Read More

Blogien yhdistäminen

Muutto osoitteesta jussihermunen.net alkaa olla kaikin puolin valmis. Aiemmin tuossa osoitteessa ollut Rauhaton-blogi muodostaa nyt suurimman osan sisällöstä täällä, ja tuo aiempi osoite jää pikkuhiljaa pois aktiivikäytöstä.

Muutossa yhdistyi monta asiaa, lähinnä tarve konsolidoida omia julkaisemisen mahdollisuuksia ja tuoda joitakin asioita yhteen. Samalla muoto muuttui responsiiviseksi. Teemaksi valikoi Elmastudion Bugis, jota muokkasin hieman ja toin Typekitin mukaan. Visuaalisia muutoksia saattaa jatkossa tulla hieman, mutta ne tuskin keskeyttävät blogin toimintaa.

Hakukonevinkkelistä muutosta pitäisi olla tietysti kauhuissaan, sillä omalla nimellä olevat domainit näkyvät lähtökohtaisesti paremmin ja yhdistyvät minuun helpommin. Kyllä, mutta pidän keskeisempänä yksinkertaistamista ja asioiden keskittämistä. Virtamieli on ollut olemassa jo hyvän tovin, ja koen sen enemmän omakseni kuin jussihermunen.net ikinä oli. Näkyvyys ja muut asiat tulevat ajan myötä.

Read More

Päivän sitaatti

There is a theory which states that if ever anybody discovers exactly what the Universe is for and why it is here, it will instantly disappear and be replaced by something even more bizarre and inexplicable. There is another theory which states that this has already happened.

Douglas Adams

Read More

Alennus

Kävin eilen ostamassa isälleni uuden kameran. Jutellessani tunnetussa, pitkään palvelleessa valokuvausliikkeessä myyjän kanssa puheeksi tuli objektiivi, jota olin harkinnut omaan kameraani. Isälleni menevä kamera oli kallis ostos, ja kysyin toiveikkaana mitähän paketin yhteishinnaksi tulisi mikäli ostaisin kameran ja muistikortin lisäksi myös himoitsemani objektiivin.

Myyjä eritteli hinnat paperille. Kamera 1248€, linssi 199€, muistikortti 69€. Hän mietti hetken, ja kertoi sitten iloisena että voi ottaa muistikortin hinnasta neljä euroa pois.

Ostan harvoin mitään kallista enkä odota saavani alennusta mistään. Mutta linssi oli päähänpistos, ja sellaisena kauppa olisi ollut sinetöity jos olisin tuntenut tulevani kohdelluksi hyvin. Neljän euron alennus yli 1500€:n ostoksista oli kuitenkin melko hupaisa yritys. Hei, hyvitän kalliista ostoksestasi 0,26%.

Jäi linssi ostamatta, ja myyjältä lisämyynti tekemättä.

Read More

Debit, Credit ja käyttöliittymä

Otto

Hesari uutisoi kuluttajaviranomaisen haluttomuudesta puuttua käynnissä olevaan terminologiavaihdokseen nykyisistä pankki- ja luottokorteista uusiin debit- ja credit-kortteihin.

Vaikka vierasperäiset sanat tuntuvatkin tässä typerältä universalismilta, niin vielä typerämmältä minusta tuntuu haloon aikaansaava törmäyskohta niihin: siis pankkiautomaatin valikko, jossa komeilee Credit ja Debit.

Kun termit eivät miellytä, niin olisiko tätä  siirtymää voinut pehmentää laittamalla vanhat termit vaikkapa pienemmällä näiden alle? Kyllä käyttöliittymäsuunnittelu ulottuu ihan arjen ja terveen järjen tasolle.

Olisiko keskustelu ollut kautta linjan hillitympää, jos siirtymävaiheessa tultaisiin puoleen väliin vastaan? Vai eikö alla oleva järjestelmä tuekaan kaksirivistä tekstiä tuossa kohdin?

Viite: Viranomainen: Kuluttajan on vain totuttava debit- ja credit-termeihin – HS.fi – Talous.

Read More

Isona toimitusjohtajaksi

Tämän viikon alussa olin yläasteella kertomassa yhdeksäsluokkalaisille millaista media-alalla on työskennellä ja mitä digitaaliseen suunnitteluun kuuluu ylipäätään. Opettaminen – tai luennointi tässä tapauksessa – oli jälleen kerran palkitsevaa, mutta yksi asia jäi kaikumaan korviini noista aamupäivistä.

Jokainen neljästä ryhmästä kysyi oikeastaan säännön mukaan saman kysymyksen, ja se oli useimmiten ainoa kysymys koko ryhmältä. Se kuului “paljonko työstäni saa palkkaa“. Sessioiden välissä ehdin jutella koulun opettajien kanssa, jotka kertoivat että kysyttäessä tulevaisuuden ammattia vastaus on usein “toimitusjohtaja”. Olin hieman yllättynyt. Oppilaiden käyttäytymisestä ja reaktioista jäi vaikutelma, että kuvaan toimitusjohtajuudesta yhdistettiin se ettei näiden tarvitse tehdä mitään.

Muistan melko hämärästi oman kouluaikani, mutta muistan faktisesti etten haaveillut toimitusjohtajan ammatista. Itse asiassa en muista kenenkään puhuneen siitä haaveena, kenties siksi että monella meistä oli vanhempina niitä toimitus- ja varatoimitusjohtajia eikä siitä tullut mitenkään ruusuista kuvaa. Elettiin lama-ajan vuosia, ja kenties sitä kautta kuvaan unelmien työpaikasta ei mahtunut stressaantuneisuus, kaksitoistatuntiset työpäivät ja edustaminen milloin missäkin illanistujaisissa.

Muistan, että monet haaveilivat urheilijan urasta. Tuskin ne realiteetit itsellä olivat yhtään sen paremmin käsissä kuin noilla tapaamillani nuorillakaan, mutta en osannut ajatella silloin että isona haluan paljon rahaa.

Mietin, mikä vaikutus myös internetin yleistymisellä on tuohon haaveeseen. Urheilijoista oli helppo haaveilla, sillä he olivat turvallisia ja tuttuja nimiä sanomalehdissä ja televisiossa. Nykyinen median reality-rumba, yksityiselämän pienilläkin asioilla revittely ja netin kaikkivoipaisuus tiedonlähteenä kenties pitää haaveet kaukana julkisuudesta noilla 16-vuotiallakin. Menestys voi tulla liian lähelle, kuva siitä on liian selvä jotta siihen voisi tarttua.

Mutta toimitusjohtaja. Ehkä se haaveena tarpeeksi abstrakti, toimitusjohtajan ei tarvitse olla ammatikseen keskellä mediasirkusta. Toimitusjohtaja voi saada kauheasti rahaa, mutta huonot puolet puuttuvat kun katsoo asiaa vain pinnalta käsin.

Read More

Syödyt ajatukset

Tänään sattui jotakin, joka on viimeksi tapahtunut vuosia sitten. Arkinen ilmiö, sellainen joka aina sattuu jollekulle muulle paitsi itselle. Sellainen, jonka olemassa olon vuoksi pelätään tietokoneita.

Kirjoitettuani monta tuntia koneeni söi tekstini. Yhdessä sekunnissa koko teksti oli mennyttä, ja aamupäivän ajatusten lopputulokset bittiavaruudessa. Ilman erillistä napin painallusta tai mitään, kaatuva sovellus vei ajatukset mukanaan.

En edes muistanut, miten ärsyttävää tekniikan pettäminen on. Olen turtunut automaattitallennuksen luotettavuuteen ja siihen, että jonkinlaisena nine-to-five -tietokoneammattilaisena minulle ei satu tuollaisia. Luonnollisesti minulla on varmuuskopioita, toisia koneita ja varajärjestelmiä siltä varalta että pahin tapahtuu. Silti mikään ei suojaa siltä, että joskus jotakin menetetään iäksi vaikka mikä olisi.

En tulisi millään toimeen perinteisen kynä-ja-muistilehtiö -skeeman kanssa. Kirjoitan sievästi ja selvästi, mutta hyvin hitaasti käsin. Olen tottunut internet-aikakauden mahdollisuuteen siirrellä, korjata ja jäsennellä tekstiä uudelleen, enkä usko että juuri mikään ratkaisu voisi korvata koneella kirjoittamista yhtään kenellekään. Ajatus käsin kirjoitetusta novellista tai romaanista on lähinnä romanttinen absurdistan.

Edes pienten ja keskeneräisten ajatusten katoaminen tuntuu henkilökohtaiselta loukkaukselta. Siirtyessäni macciin vuosia sitten evankelisoin kaikille läheisillenikin sitä, että se ei kenkkuile, tuhoa dokumentteja tai kieltäydy yhteistyöstä yhtä helposti kuin Windows-serkkunsa.

Read More

Rauhattoman paluu

Kauan aikaa sitten kirjoitin blogia. Se oli silloin kun ajattelin, että blogin pitäminen kuuluu jollain tavalla työni ja harrastusteni puolesta maailmaani, ja että se auttaisi minua jäsentelemään paremmin omia ajatuksiani.

Se oli monin tavoin hauskaa aikaa. Käytin lukemattomia tunteja silloisen blogimoottorin virittelyyn ja ulkoasun hiomiseen. Valvoin pikkutunneille ja silloin kun en vääntänyt jotakin häiritsevää pikseliä enemmän oikealla tavalla vinoon, koetin keksiä siihen jotakin nerokasta sanottavaa.

Aluksi sanottavaa olikin. Vaikka bloggaaminen oli jo vakiintunutta toimintaa eikä mitenkään uutta, tuntui verkkoon kirjoittaminen silti vapauttavalta. Hyvin nopeasti kadotin siitä kuitenkin sen keskeisimmän ajatuksen. Sen, kenelle ja miksi aloin alun perin kirjoittamaan.

Kun tiesin, että blogiani luki aluksi kourallinen tuntemiani ihmisiä aloin väistämättä kirjoittamaan juuri näille ihmisille. Huomasin olevani pikkunokkela ja mietin, miten nivoisin jonkin läheisen tapahtuman hassuin sanankääntein johonkin kirjoittamaani jotta voisin myöhemmin palata siihen jossakin arkisessa tilanteessa. Lukijamäärän kasvaessa mielestäni kummallisiin mittoihin kirjoitin hätääntyneenä paljon turhanpäiväisyyksiä (“Olin tänään päiväelokuvissa. Cool.”), tehden tikusta asiaa. Melkein joka päivä oli pakko kirjoittaa.

Se blogi oli luonteva haudata muutaman ison elämänkäänteen myötä, korvata karulla lopetettu-ilmoituksella. Olin itse asiassa aika iloinen. Ei tarvitsisi enää yrittää olla nokkela tai sanoa asioita, jotka eivät ole sanomisen arvoisia.

Sittemmin olen aloittanut läjän blogeja. Jokainen syntyi poikkeuksetta päätöksen kautta, jossa totesin itselleni että minun on ehdottomasti kirjoitettava. On tärkeää, että jäsentelen ajatuksiani, ja on erinomaisen tärkeää että teen sen verkkoon. Samalla voisin sivuta työasioitani ja luoda listaa niistä asioista, joihin haluan palata. Itse asiassa laukkasin jo niin kaukana omissa ajatuksissani, että koko blogi syntyi kuolleena, liian kunnianhimoisena tai avoimuuden ähkyssä.

Tällä välin on tapahtunut aika paljon. Elämäni on monin tavoin toinen kuin aiemmin, niitä samanlaisia isoja elämänkäännöksiä on ollut muutamakin. Lähes kaikki ystävät, ne teknisluontoisesti vastahankaisimmatkin, löytyvät Facebookista ja kaikki me ihmettelemme miten tulimme toimeen ilman. Twitter ja muut mikrobloggausvälineet täyttävät osan siitä ammattilaistilasta, johon muut eivät tartu. Muutama anarkistisempi ystävä on lopettanut noiden välineiden käytön jo kahteen tai kolmeen kertaan. Bloggaamisesta on tullut joko itsestäänselvää, taakka tai suoranaisen epämuodikasta. Maailmassa on lemmikkihamstereille omistettuja blogeja, jotka tuottavat rahaa.

Olen itse jäänyt koukkuun tiettyyn kasaan verkkovälineitä erilaisten asioiden taltioimiseen. Silti jotain on puuttunut. Puuttui se keino sanoa asioita niin että ne eivät ole lapulla (jonka hukkaan) tai word-tiedostossa (jonka siivoan roskakoriin). Keino kirjoittaa osoite, matkapäiväkirja tai viimeisimmän urheiluprojektin lopputulokset jonnekin yhteen paikkaan. Koostetusti. Sitähän internet on luvannut, rajatonta viestintää kaikille.

Sen blogin nimi oli Rauhaton, ja silloin sen nimi kuvasti omaa tilannettani ja mielenliikkeitteni ennustettavuutta. Vaikka nyt olen kaikkea muuta kuin rauhaton, ei tämän nimi voinut oikein olla mitään muutakaan. Sillä aluksi siinä oli oikea ajatus.  Siinä piti kirjoittaa löysin rantein.

Read More